Alkaa olla helpompi hengittää. Monta päivää on tehnyt mieli jutella entiseni kanssa, mutta ei hänellä taida kiinnostaa juttutuokio kanssani. Ehkä jos minulla olisi asiaakin, niin sitten kiinnostaisi, mutta olisi vain niin mukava jutella niitä näitä. Viestiäkään en ole uskaltanut laittaa, kun tiedän  itse, kuinka ärsyttävää on saada viesti eksältä maatessa uuden kullan kainalossa.

Olen nyt käytännössä uudessa suhteessa, johon lupauduin jo yli puolitoista vuotta sitten. Eilen minulle tuli sellainen olo, etten pysty tähän. Tuntuu jotenkin naurettavlta seurustella vain koska on luvannut, ilman minkäänlaisia tunnesiteitä. Pitäisi keskustella hänen kanssaan asiasta. En tiedä pystyykö hän ymmärtämään. Hän pitää kynsin ja hampain kiinni siitä mitä hänellä on. Kuulemma pelkää menettävänsä nekin harvat ihmiset, jotka kohtelevat ihmisarvon mukaisesti. Olen kuitnekin varma, että hän löytää itselleen uuden rakastettavan, jolta saada vastarakkautta. Jos hän vain olisi sellainen, kuin minun seurassani, ei kenenkään pitäisi hänen itsensä takia häntä torjua. Tai mistä noista naisista tietää...

Huomasin itsessäni positiivisia kehityksen merkkejä, nimittäin unelmointia! Mikään ei ole varmempi merkki eteenpäin siirtymisestä kuin onnellisesta tulevaisuudesta unelmointi. Suhtaudun unelmiini mahdollisuuksina, ne voisivat toteutua. En tiedä riittääkö uskallusta.

Olen kohdannut ohimennen ongelman. Nimittäin miten löydän sen ihmisen, jonka kanssa täydemme toisiamme? Tuttavapiirini ei auta, sillä sosiaalinen elämäni on tällä hetkellä kuollutta. Mikään ei oikeastaan latista lauantaita paremmin kuin vierailu facebookissa, jonne kaverit ja tuttavat kirjoittelevat kiitoksiaan ja hyvää tuultaan mahtavasta perjantai-illasta kavereiden kanssa. Itse menen perjantaisin aikasin nukkumaan jne., koska ei ole muuta tekemistä.