Meidän vuosipäivä tuli ja meni. Se oli kesäkuun alussa. *Syvä huokaus* Ensi viikonloppuna on sitten kesäni ainoa festaritapahtuma. Voisin huokaista jälleen, sillä viime vuonna samaisessa tapahtumassa tuli litkittyä aivan liikaa ja väärällä tekniikalla mansikkaista kossua. Syy oli, jo silloin, että olin vahvasti sitä mieltä, että meidän tulisi erota.

En voi (tai halua) kuitenkaan erota poikaystävästäni. Olen onnellisempi kuin moneen vuoteen, kun näen häntä edes kohtuullisen säännöllisesti. Pari viikkoa sitten armas oli pitemmällä lomamatkalla perheensä kanssa enkä minä päässyt mukaan. Alkoi ahdistaa. Olo alkoi valua samaan suuntaan kuin mitä se oli yli vuosi sitten. Värit katosivat ja ilo laimeni ohuen ohueksi eikä millään ollut merkitystä. Olen riippuvainen. Narkomaani. Olen lähestulkoon oppinut rakastamaan. Eräänä päivänä tunsin jotain pientä, ikän kuin rakkauden tunnetta häntä ajatellessani, mutta se karisi, ku tapasimme seuraavan kerran, koska hän murjotti. Yritin piristää juttelemalla kevyitä ja iloisia, mutta ei se auttanut tarpeeksi nopeasti. Tunne oli siis jokin häilyvä epätodellinen varjo. Mielestäni näin nuorena ei pitäisi opetella rakastamaan, se kuuluu järkiavioliittoihin. Vaikkakin on kyllä totta, että menisin tämän miehen kanssa naimisiin, jos olisin kolmekymppinen ja aikoisin perustaa perheen sekä saada lapsia.

Koska vanhempani (tai siis äiti...) eivät hyväksy suhdettamme, en ole kertonut siitä heille. Olen kuitenkin joutunut valehtelemaan heille törkeästi jo vuoden päivät aina, kun lähden tapaamaan miestäni. Harmittaa. Minusta on tullut hyvä valehtelija. Valehtelu on helppoa, jos haluaa välttää konflikteja, kuten minä. Valehtelen vanhemmilleni, valehtelen nykyään jopa poikakaverilleni. Siitä olen syvästi pahoillani. Mutta kun en uskalla kertoa totuutta. En halua joutua kuulusteltavaksi yhä uudelleen ja uudelleen. Käperryn vain kuoreeni, jos minulta aletaan kysellä. On jo tarpeeksi inhottavaa, kun ei voi kertoa itse, koska pelottaa.

Jonkun vitsin mukaan miehen särkiessä naisen antiikki maljakon mies joutuu pyytämään anteeksi ja naisen tappaessa miehen hamsterin syntyy keskustelu, joka johtaa siihen, että oikeasti oli miehen syy, että nainen tappoi hamsterin, mies joutuu pyytämään anteeksi. Tässä on vinha perä, ainakin omiin kokemuksiin pohjaten. Syyllsitän miestäni lähes kaikesta. Tosin se johtuu siitä, että myös hänessä on vikaa! Toki minussakin, ja usein enemmän minussa kuin hänessä, mutta eihän sitä seikkaa voi ohittaa, ettei hänkään ole syytön. Tunnen kuitenki pientä syyllisyyttä, kun syylistän poikaystävääni siitä, että valehtelen hänelle. Toisaalta hän kyllä painostaa siihen tietämättään kierolla kannustimella.......

Valehtelu on paha asia ja kertoo epäluottamuksesta. (Tai hyvästä tuntemuksesta.) Koska tiedän, että jos kertoisin hänelle mitä hän sanoo haluavansa kuulla (eli totuuden) joudun itse ahdistavaan tilanteeseen josta pääsen vain antamalla lupauksia, joita en pysty pitämään. Huolestuttavinta on, että asia, jota en voi kertoa ei ole edes millään muotoa vakava. Ihan pikku juttu vain. Minusta. Voisi niitä olla isompiakin asioita, joita voisin salata. Tosin en ole varma mitä hän ajattelee. Hän on mies.

PS: Näin tällä kertaa. Oli paljon sanottavaa, koska en ole uskaltanu (?!!) kirjoittaa pienia hassuja ajatuksiani. Typerintä mitä voi tehdä, on antaa jollekin henkilölle bloginsa osoite, joka blogi kertoo kyseisestä henkilöstä.