Olen hieman hämmentynyt. En ole pitkään aikaan kokenut vilpitöntä onnentunnetta mistään. Nyt kuitenkin olen havainnut  tälläisen tunnetason järkytyksen kahdesti lyhyen ajan sisällä. Ensimmäisen kerran koin sen, kun ostin eräästä Second hand shopista itselleni sopivan kokoiset, Suomessa 60-luvulla valmistetutu nahkakengät. Eipä tässä mitään, ne olivat melko halvatkin ja hyväkuntoiset. Kummallista vain on se, että minut valtasi samankaltainen tunne, vain hieman eri vivahteilla, kun kuulin ystäväni menneen kihloihin. Olemme kuitenkin sen verran nuoria, että se oli hieman odottamatonta... Mutta he ovat luultavasti onnellisia (ainakin jonkin aikaa, toivottavasti hamaan kiikkustuoli-ikään asti!)

Miksi? Onko näillä jokin yhteys aivojen kytkentäjärjestelmissä? Miten voin tulla niin helkkarin onnelliseksi, kun kuulen (ei niin läheisen) ystäväni kihlautuneen, vaikka en itse pysty tuntemaan enään paljon mitään?

Olen ajatellut, että minun tulisi omistautua jollekin asialle intohimoisesti (jos intohimoa on senkään vertaa jäljellä, että pystyn keskittämään sen johonkin tiettyyn, toiminnalliseen asiaa, esim. taide tai jooga). Voi tietenkin olla, että en saa itsestäni enään senkään vertaa irti, kun minut on jälleen latistettu, kun olen löytänyt jotain, missä olen ihan kohtuu hyvä (kiitos äiti).