Noniin, nythän olen siinä pisteessä, että olen harrastanut haureutta poikakaverini kanssa. Aiemmin olen kuvannut, miksi minun ei olisi pitänyt tehdä sitä. Mutta petyin itseeni, kun en oiken kyennyt antamaan kaikkeani. Meinasihan siinä itku tulla, mutta sain onneksi kasattua positiivisen ihmisen sirpaleet ja pelastettua tilanteen. Ah. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni.

Olen kauhuissani myöskin. Mitä kaikkea voinkaan tehdä ilman tunteen häivääkään?? Tästä ei voi seurata mitään hyvää tulevaisuudessa. Pelottaa, että mitä kaikkea sitä tulee tehtyä liian kevyin perustein...

Aivoistani puuttuu jotain tärkeeä. Varmasti.

Rakkausnappi puuttuu (tai on lukittu kaappiin), mutta seksinappi löytyy. Mikä katastrofaalinen yhdistelmä!