Minulla oli uljas tavoite kirjoittaa (omasta mielestäni) suuria ajatuksia tähän ensimmäiseen viestiini, mutta koska hyyyvin monet blogin luomiseen liittyvät asiat menivät pieleen, niin unohdin jo mitä sydämelläni oli tällä kertaa.

Se on se musiikin kuuntelu, se yhdessä tietokoneen näytöstä loistavan säteilyn kanssa tuhoaa kiukkuisuuden ja turhautumisen aikaan samaan sanallisen älykkyyden. Se saa rauhoittumaan. Ei hyvä, ei ei. Varsinkaan kun muistaa että se todella oli kohtuullisen hienoa mitä asiani oli. Tai sitten muistini tekee tepposet.

Kuinka vaikeaa onkaan luopua ihmisestä, josta ei edes pidä? Kiintymys on jossain määrin huono asia. Nimitäin  jos on tälläistä itselleen haitallista ihmistyyppiä, jotka tuntevat elävänsä enemmän muista kuin itseään varten. Jopa sellainen asia kuin ystävyys on hankalaa. En tunne, että muut ovat samaa mieltä kanssani siitä, mitä ystävyys on. Se on muutakin kuin sitä, että kaverin kanssa on hauskaa, se on myös sitä, että kaverista pidetään huolta ja hänen eteen on valmis tekemään paljon asioita. (Pitää toivoa, että kaveri on hyvä tyyppi, muuten joutuu armottomasti hyväksikäytetyksi.)

Olen antanut erään ihmisen käyttää minua hyväkseen. Hän käyttää minua oman tunnetasapainonsa säilyttämiseen ja itsensä tyydyttämiseen. Ja minä sallin sen. Koska muuten hän pahoittaisi mielensä. Tunnen itseni jotenki...säälittäväksi.

Kuitenkaan en voi jättää ystäväistäni. Ei minulla olisi ketään muutakaan. Tai no. Luulen kieltävni itseltäni kaikki muut. Mutta minulla on tavoite: päästän irti kesäkuuhun mennessä. Se vaatii henkistä järjestäytymistä.