Kun lupaan jotain, tulee siitä minulle melkein aina velvollisuus. Minun ei koskaan pitäisi luvata mitään. Paitsi ehkä silloin, kun tiedän, että minun on tehtävä jotain, mutta en vain saa aikaiseksi. En kuitenkaan pidä velvollisuuksista. Ne rajoittavat ja tuntuvat taakoilta. Mutta nyt en puhu sellaisista sellaisista velvollisuuksista kuin vaikka lakien noudattaminen, jotka ovat lähes itsestäänselvyyksiä.

Jos ottaa miehen lähelleen, niin kannattaa ottaa sellainen, jolla on järkeä päässä. Sellaisen, joka tekee ratkaisut tukalissa tilanteissa järjen perusteella. Ainakin, jos kyse on siitä kannattaako erota vai ei. Mutta joskus edes se ei riitä, koska tunteet ovat jostain syystä hirvittävän vahvoja.

Näin viimeyönä valtaisan määrän (yksi, kaksi kolme, monta) kummallisia unia. Yhteistä niissä oli jonkin sortin puhdistautuminen ja sitten melkein jokainen oli lievästi kieroonkasvanut tarina ''rakkaudesta''. Nyt on sitten todella kummallinen olo.