Olen ilmeisesti nyt hieman raiteiltani. Luminen, pimeä metsä, lämmin auto, ah mikä nautinto. Miehen kanssa.

Mistä nyt tuulee???

Todellakin, aivotoiminnan hetkellinen häiriö. Kutsuin nimittäin eksäni kylään ihan vain sen takia, että olin puutteessa (ja niin oli hänkin...). Ei siinä mitään, kavereitahan tässä ollaan, joten what's the problem, kun molemmat ovat vielä sinkkuja? Ei mikään. Mutta enhän minä edes nauttinut siitä.

Kuitenkin: jälleen muistin miksi nykyään sitten tulee kaihdettua näitä miehiä. Alkaa ahdistaa. Vaikka olisikin ihan mukavaa, niin 20 tunnin yhdessäolo saa aikaan kummallisia, epämukavia tunteita. Niistä on muistijälkiä jo useamman vuoden takaa. Ei vain jotenkaan tunnu "oikealta".

Olisi varmaankin jo korkea aika kokeilla naista.

Joo-o. Sinkkuushan on hieno asia. Sinkkuna ei ole tilivvelvollinen tekemisistään kenellekään, parisuhdemurheet eivät paina mieltä ja kaikki on muutenkin mahtavaa. Niimpä, kunnes saapuu kevät ja luonnolliset pariutumisvaihtot heräävät.

Tässä nyt ihan oikeasti sinkkuna oltuani noin karkeasti sanoen kuukauden päivät totean, että kyllä, tämä onnistuu minulta loistavasti, koska seksuaalisuuteni on off-tilassa (talvisin). Voi sitä keveyden määrää ja elämän helppoutta! En voi kuin ihmetellä ympärilläni pyörivien ihmisten parisuhde angstailuja. Jostain syystä olen kuitenkin täyttäny elämäni jollain ihan muulla seurustelun sijaan. Ei minulla juurikaan riitä aikaa ystäville. Tällä hetkellä minulla ei myöskään olisi mitään mahdollisuutta seurustella, aika kun ei yksinkertaisesti riittäisi. Olen nimittäin täyttänyt päiväni työllä. Opiskelun ohessa on hyvä tehdä kahta eri työtä, tuleepahan rahaa, eikä kerkeä ajatella jotain sellaista asiaa kuin yksinäisyys. Hieno homma.

I had an obsession. Whith her. Ja on ehkä vieläkin, mutta saapa nyt nähdä. En nimittäin tunne häntä enkä näe juuri koskaan.

Olen kuitenkin vähän miettinyt, että miksi pirussa olen nousujohdanteinen aina niin kauan kun asiat menevät hyvin, mutta heti kun tulee pientä ryppyä matkaan, niin romahdan sihen paikkaan. Asia kuin asia. Seksi, opiskelu, työ... Aina sama.

On ruvennut ahdistamaan. Ei tämä vielä paha ole, mutta jotenkin sitä on herkistynyt, niin että tämmöiset höyhensarja ahdistuksetkin pistää melkein itkettämään. Välillä rintaa painaa ja on vähän hankala hengittää, muttei sen kummempaa.

Mikä tässä nyt on nin vaikeaa?

En oikein saa selvää päästäni ja tunteistani. Jostain näkymättömistä nämä ihmeellisyydet kuitenkin pulppuavat. Josko se jonain päivänä?

Tarvitsisin nyt ystävän. Sellaisen jonka kanssa voisin jutella mistä vain ja jonka kanssa voisin viettää aikaa. Semmoisen johon voisi kiintyä ja josta tulisi tärkeä, koska hänen kanssaan viettäisi aikaa. Onhan minulla tärkeitä ystäviä, mutta harvoin heitäkään näkee kasvotusten, se on sitä kalenteriloukkua, liikaa tekemistä.

Ystävän saaminen on kuitenkin hankalampi ja vaivalloisempi juttu. En ole saanut yhtään ystävää "vapaaehtoisesti". Se vaatii pakollista yhdessä oloa. Paljon. Hyviä kavereita saa vaikkapa omasta opiskelurymästä, mutta ei se ole sama, kun kurssit eivät kuitenkaan ole aina samoja. Ehkä yksi kurssi per jakso. Tällä hetkellä ainoat ystäväni olen saanut intensiiviseestä harrastuksesta, jota harrastin seitsemän vuotta ja peruskoulusta, kun olimme kymmenen vuotta samalla luokalla. Heitä on kaksi. Mutta en pysty puhumaan heidän kanssa kaikesta. Pitäisi vain puhua, sillä se ratkeaisi, mutta.......ei vain osaa. Niimpä tarvisin vielä kolmannen ystävän. Olihan minulla, kun seurustelin, mutta sepäs loppui jo. Enkä edes muista 'seurustelevani' tällä hetkellä, siitäkin olisi mukava jutella jonkun kanssa.

Suhde ystävään tuntuu eriltä kuin kaveriin. Siinä on jotain syvempää. En osaa olla huolissani toisista, niin kummallista kuin se onkin. Ystävä on kuitenkin sellainen, josta osaan. Ystävän seurassa voi ihan oikeasti olla oma itsensä, kaverin kanssa sitä on kuitenkin ihan vähän varuillaan.