Voi, tunnen itseni jotenkin todella syylliseksi siihen, että aika on taas pyörähtänyt siihen kohtaan pyörää, että kaikki jollain tavalla vihaavat minua. Tai siis minä masennan muita henkilöitä ja he minua. Kamala angsti. Maailman tuska. Väärin ilmaistu, sillä tämä on kyllä hyvin pienen maailman tuskaa. Ehkä vain minun napani ympärillä pyörivän maailman tuskaa. Juuri nyt kun ilmeisesti pitäisi skarpata koulussa (ja muutenkin) olen allapäin, en halua mitään, ketään tai tehdä mitään varten asioita. En ole piirtänyt hyvään toviin, koska sisäinen luovuuden silmäni näkee vain harmaata.

Tekisi mieli purkaa sydäntä vielä vaikka kuinka pitkän romaanin verran, mutta sormet eivät ole yhteistyö haluisia virkeiden aivojen, väsyneiden silmien ja painavan sydänalan kanssa.