Olen tässä hiukan pohdiskellut, miksen halua luopua turhista suhteistani. Päädyin lopputulokseen, että tarvitsen seuraa. Sellaista seuraa joka edes kuvittelee olevansa kiinnostunut minusta, mitä minulle kuuluu, miltä minusta tuntuu, mitä minulla on sanottavana. En löydä kovinkaan helposti uusia ystäviä, olen kai jotenkin epäsosiaalinen. Toimin parhaiten pakotettuna, jos minua ei pakoteta, en tee mitään. Vanhimmat kaverini ovat ala-asteelta asti tuttuja, mutta minulla ei ole heidän kanssaan oikeastan mitään muuta yhteistä. He kutsuvat minut seuraansa silti yhä vieläkin, varmaankin jonkilaisesta velvollisuuden tunteesta. Se lämmittää sydäntä, muuta aika pian tunnen itseni aina ulkopuoliseksi. Olen ikään kuin pakosta saanut uusia kavereita, mutta heidänkin seurassaan olo on välillä ulkopuolinen. Elän toivossa, ehkä tämä sujuu paremmin. Uudet tuttavani ovat enemmän minun kaltaisiani kuin vanhat.

Kun joku ilmoittaa olevansa kiinnostunut minusta, tarkistelen ensin onko henkilö mielenkiintoinen, jos on, siiryn seuraavaan vaiheeseen. Otan selvää kuinka hartaasti henkilö on minuun ihastunut. Sen jälkeen alan pohtia mahdollisuuksia ja kokeilen suhdetta, jos lista jää plussan puolelle. Rakkaus on lahja, ei vaihtokauppa. Tätä minä hoen itselleni. Olen ilmeisesti tottunut saamaan paljon uomiota osakseni, joten haluan saada sitä myös nyt. Ongelmallista. Ratkaisunu ei taida olla se oikea. Ainakaan se ei tunnu siltä.