Aivoni toimivat tietokoneen lailla. Kun syötän jonkin ongelman pääkoppaani, katoaa se hetken pohdiskelun jälkeen tietoisuuden taakse. Siellä aivot raksuttavat huomaamattani ja päivän, viikon tai kuukauden kuluttua ratkaisu pulpahtaa tietoisen mieleni puolelle.

Tänään kun pesin käsiäni tajusin, että rakastumattomuuteni on jollain tapaa tahallista. Teen sen itse. Muut rakastuvat ja pettyvät. Syyttävät itseään typeriksi, kun rakastuvat vääriin ihmisiin. He höseltävät suhteensa riekaleiksi tai jotakin vastaavaa. Minä en. Tiedän (tai ainakin luulen niin), että niin vaikea asia kuin rakastuminen päättyisi jäljiltäni katastrofiin. Tämä siitä, että helpommatkin asiat tuntuvat  menevän solmuun. Tämä lannistaa kovasti.