Olen ilmeisesti nyt hieman raiteiltani. Luminen, pimeä metsä, lämmin auto, ah mikä nautinto. Miehen kanssa.

Mistä nyt tuulee???

Todellakin, aivotoiminnan hetkellinen häiriö. Kutsuin nimittäin eksäni kylään ihan vain sen takia, että olin puutteessa (ja niin oli hänkin...). Ei siinä mitään, kavereitahan tässä ollaan, joten what's the problem, kun molemmat ovat vielä sinkkuja? Ei mikään. Mutta enhän minä edes nauttinut siitä.

Kuitenkin: jälleen muistin miksi nykyään sitten tulee kaihdettua näitä miehiä. Alkaa ahdistaa. Vaikka olisikin ihan mukavaa, niin 20 tunnin yhdessäolo saa aikaan kummallisia, epämukavia tunteita. Niistä on muistijälkiä jo useamman vuoden takaa. Ei vain jotenkaan tunnu "oikealta".

Olisi varmaankin jo korkea aika kokeilla naista.

Joo-o. Sinkkuushan on hieno asia. Sinkkuna ei ole tilivvelvollinen tekemisistään kenellekään, parisuhdemurheet eivät paina mieltä ja kaikki on muutenkin mahtavaa. Niimpä, kunnes saapuu kevät ja luonnolliset pariutumisvaihtot heräävät.

Tässä nyt ihan oikeasti sinkkuna oltuani noin karkeasti sanoen kuukauden päivät totean, että kyllä, tämä onnistuu minulta loistavasti, koska seksuaalisuuteni on off-tilassa (talvisin). Voi sitä keveyden määrää ja elämän helppoutta! En voi kuin ihmetellä ympärilläni pyörivien ihmisten parisuhde angstailuja. Jostain syystä olen kuitenkin täyttäny elämäni jollain ihan muulla seurustelun sijaan. Ei minulla juurikaan riitä aikaa ystäville. Tällä hetkellä minulla ei myöskään olisi mitään mahdollisuutta seurustella, aika kun ei yksinkertaisesti riittäisi. Olen nimittäin täyttänyt päiväni työllä. Opiskelun ohessa on hyvä tehdä kahta eri työtä, tuleepahan rahaa, eikä kerkeä ajatella jotain sellaista asiaa kuin yksinäisyys. Hieno homma.

I had an obsession. Whith her. Ja on ehkä vieläkin, mutta saapa nyt nähdä. En nimittäin tunne häntä enkä näe juuri koskaan.

Olen kuitenkin vähän miettinyt, että miksi pirussa olen nousujohdanteinen aina niin kauan kun asiat menevät hyvin, mutta heti kun tulee pientä ryppyä matkaan, niin romahdan sihen paikkaan. Asia kuin asia. Seksi, opiskelu, työ... Aina sama.

On ruvennut ahdistamaan. Ei tämä vielä paha ole, mutta jotenkin sitä on herkistynyt, niin että tämmöiset höyhensarja ahdistuksetkin pistää melkein itkettämään. Välillä rintaa painaa ja on vähän hankala hengittää, muttei sen kummempaa.

Mikä tässä nyt on nin vaikeaa?

En oikein saa selvää päästäni ja tunteistani. Jostain näkymättömistä nämä ihmeellisyydet kuitenkin pulppuavat. Josko se jonain päivänä?

Tarvitsisin nyt ystävän. Sellaisen jonka kanssa voisin jutella mistä vain ja jonka kanssa voisin viettää aikaa. Semmoisen johon voisi kiintyä ja josta tulisi tärkeä, koska hänen kanssaan viettäisi aikaa. Onhan minulla tärkeitä ystäviä, mutta harvoin heitäkään näkee kasvotusten, se on sitä kalenteriloukkua, liikaa tekemistä.

Ystävän saaminen on kuitenkin hankalampi ja vaivalloisempi juttu. En ole saanut yhtään ystävää "vapaaehtoisesti". Se vaatii pakollista yhdessä oloa. Paljon. Hyviä kavereita saa vaikkapa omasta opiskelurymästä, mutta ei se ole sama, kun kurssit eivät kuitenkaan ole aina samoja. Ehkä yksi kurssi per jakso. Tällä hetkellä ainoat ystäväni olen saanut intensiiviseestä harrastuksesta, jota harrastin seitsemän vuotta ja peruskoulusta, kun olimme kymmenen vuotta samalla luokalla. Heitä on kaksi. Mutta en pysty puhumaan heidän kanssa kaikesta. Pitäisi vain puhua, sillä se ratkeaisi, mutta.......ei vain osaa. Niimpä tarvisin vielä kolmannen ystävän. Olihan minulla, kun seurustelin, mutta sepäs loppui jo. Enkä edes muista 'seurustelevani' tällä hetkellä, siitäkin olisi mukava jutella jonkun kanssa.

Suhde ystävään tuntuu eriltä kuin kaveriin. Siinä on jotain syvempää. En osaa olla huolissani toisista, niin kummallista kuin se onkin. Ystävä on kuitenkin sellainen, josta osaan. Ystävän seurassa voi ihan oikeasti olla oma itsensä, kaverin kanssa sitä on kuitenkin ihan vähän varuillaan.

Huh, ei ole enää niin huono olo. Pelkäsin edeltä entiseni tapaamista ja erityisesti sitä, minkälaisen olon se minulle aiheuttaisi. Onneksi pelkoni oli turha, edes jäljet hänen kaulallaan eivät tuoneet viimeviikkoista tunnemyräkkää takaisin. Oli oikeastaan ihan hyvä tavata, koska se todella jotenkin vapautti.

Nyt taytyy sitten suunnata katsetta eteenpäin ja odottaa, että jotain tulee näkyviin. En pysty suhtautumaan tämän hetkiseen suhteeseeni mitenkään vakavasti. Tunnetasolla sitä ei ole minulle edes olemassa. En yritä salailla sitä. Käsittääkseni myös toinen osapuoli ymmärtää sen. Toivottavasti, koska en haluaisi loukata häntä tällä asialla.

Kamalaa sähellystä taas tämä "rakkaus"elämä... Kun minä tästä pääsen, nii katson kyllä, ettei tule enää toistumaan tämmönen. Pidän järjestyksestä ja selkeydestä.

Alkaa olla helpompi hengittää. Monta päivää on tehnyt mieli jutella entiseni kanssa, mutta ei hänellä taida kiinnostaa juttutuokio kanssani. Ehkä jos minulla olisi asiaakin, niin sitten kiinnostaisi, mutta olisi vain niin mukava jutella niitä näitä. Viestiäkään en ole uskaltanut laittaa, kun tiedän  itse, kuinka ärsyttävää on saada viesti eksältä maatessa uuden kullan kainalossa.

Olen nyt käytännössä uudessa suhteessa, johon lupauduin jo yli puolitoista vuotta sitten. Eilen minulle tuli sellainen olo, etten pysty tähän. Tuntuu jotenkin naurettavlta seurustella vain koska on luvannut, ilman minkäänlaisia tunnesiteitä. Pitäisi keskustella hänen kanssaan asiasta. En tiedä pystyykö hän ymmärtämään. Hän pitää kynsin ja hampain kiinni siitä mitä hänellä on. Kuulemma pelkää menettävänsä nekin harvat ihmiset, jotka kohtelevat ihmisarvon mukaisesti. Olen kuitnekin varma, että hän löytää itselleen uuden rakastettavan, jolta saada vastarakkautta. Jos hän vain olisi sellainen, kuin minun seurassani, ei kenenkään pitäisi hänen itsensä takia häntä torjua. Tai mistä noista naisista tietää...

Huomasin itsessäni positiivisia kehityksen merkkejä, nimittäin unelmointia! Mikään ei ole varmempi merkki eteenpäin siirtymisestä kuin onnellisesta tulevaisuudesta unelmointi. Suhtaudun unelmiini mahdollisuuksina, ne voisivat toteutua. En tiedä riittääkö uskallusta.

Olen kohdannut ohimennen ongelman. Nimittäin miten löydän sen ihmisen, jonka kanssa täydemme toisiamme? Tuttavapiirini ei auta, sillä sosiaalinen elämäni on tällä hetkellä kuollutta. Mikään ei oikeastaan latista lauantaita paremmin kuin vierailu facebookissa, jonne kaverit ja tuttavat kirjoittelevat kiitoksiaan ja hyvää tuultaan mahtavasta perjantai-illasta kavereiden kanssa. Itse menen perjantaisin aikasin nukkumaan jne., koska ei ole muuta tekemistä.

Olen vasta nyt tajunnut, kun varsin tuoreella entisellä poikaystävälläni on uusi nainen, ettemme ole enää yhdessä. Alitajuisesti. Eroreaktiot tulevat pari viikkoa myöhässä. Ihanaa.

Huomasin juuri, että olen fyysinen reagoija. Olen myös erittäin herkkä, vaikka en haluaisi. Syvät tunteet lähtevät jylläämään, kun jotain vähän erikoisempaa tapahtuu. Mm. Maha tulee kipeäksi, henkeä ahdistaa ja kylmät väreet juoksevat pitkin kehoa...

En halua olla hänelle korvaamaton, miten hän muuten ikinä voisi elää ilman minua? Sehän olisi kamalaa, jos en haluaisi olla hänen kanssaan ja olisin korvaamaton. Kuitenkin se vähän riipaisee, kun sisäistää olevansa korvattavissa. Kyllä minä sen tiesin. Mutta ei se koskaan ole ennen tullut kohdalle. Kukaan ei oikeasti halua olla korvattavissa. Jokainen haluaa olla korvaamaton.

Erosimme tyylipuhtaasti. Juttelinmme asiasta viikkoa etukäteen, mennimme sitten kahville ja erosimme.

Nyt sitten toteutan jo master planiani jo tarmokkaasti. Haluan päästä edellisestä eksästäni eroon, jotta voimme tulevaisuudessa jatkaa elämäämme häiritsemättä toisiamme. Haluan, että voin raakentaa tulevia suhteitani rauhassa.

Tästä pääsemmekin tuleviin suhteisiin. Yön pimeinä ja unettomina tunteina on hyvä mietiskellä asioita. Mieleeni tuli ahdistusta potiessani, että kaipa se kuuluu eroon kuin eroon ajatus siitä, ettei tulevaisuudessa ole mitään minulle. Ei tule uusia ihmisiä joista välittää eikä uusia suhteita. Väärin. Mutta tunne on niin vahva. Se pistää rinnan puristamaan ja kyyneleet vierimään. Varsinkin, jos itse on täysin ihastuksia vailla ja edesmenneen suhteen toisella osapuolella vaikuttasi olevan toivoa vaikka muille jakaa.

Tämä master plan kyllä ahdistaa. Tai ei oikeastaan ahdista. Se on jotain muuta. Ikään kuin päässä olisi vähemmän tilaa ja ajatukset keskittyisivät vain olennaisimpaan -suorittamiseen. Vaikuttaa heti opiskeluunkin, pakonomaista tehtävien tekemistä on alkanu esiintyä.